Leskiäidin tyttäret-kiertue ei olisi voinut paremmin alkaa. Keikkapaikalla tuntui, kuin ei olisi koskaan rundilta poissa ollutkaan: mukava baarimikko kertoi milloin ruokaa tulee, pojat virittelivät vehkeitään lavalla…

Illalla keikkapaikan ovella oli niin pitkä jono, että henkilökunta pyysi meitä myöhästyttämään keikan alkua jotta kaikki mahtuisivat sisään. Tulen muistamaan perjantai-iltaisen lavalle astumisen ja sen jälkeisen lähes puolitoistatuntisen koko lopun elämäni. Olen joskus kuullut jonkun artistin suusta keikan loppupuolella latteimmat välispiikit top 3-kaartiin kuuluvan “te teitte tämän keikan”, mutta tällä kertaa yleisön aiheuttama sähkövirta tosiaan väreili ilmassa ja ehdin ajatella, että kuvittelenko tämän kaiken. Kun Joku raja-biisin kertsi lävähti ilmoille ja valot iskeytyivät kirkkaiksi, koko yleisö nosti kädet ilmaan ja huusi suoraa kurkkua. Ja kyllä, miehetkin lauloivat. Yleisössä täytyi olla monta lyötyä naista ja miestä.

Matkalaulun aikana en pystynyt katsomaan täysiä kädet ilmassa laulavia ihmisiä -joita oli seinillä, pöydillä, molemmilla sivuilla, käytävillä ja niiden suuaukoissa -koska olisin itkenyt. Mitään vastaavaa en ole nähnyt koskaan, en itse yleisön joukossa enkä lavallakaan ollessani. Vannon. Miksaajamme sanoi, että yleisö lauloi niin kovaa, että nupit piti vääntää kaakkoon ja bändi hukkui silti. Me tunnetusti emme osaa huudattaa emmekä sellaisesta järin itse pidäkään, eikä tässä sitä kaivattukaan. Tajutonta. Älytöntä. Mitä ihmettä se oli? Miksi ne osasivat jo uudetkin biisit? Miten siellä jaksoi seistä kädet ilmassa kun porukkaa oli niin vitusti, että joka puolelta sai rajua läheisyyttä ilmaiseksi? Tulevatko ne uudestaan, jotka eivät nähneet ja kuulleet mitään?

Forssassa oli myös hyvä meno, sain karvanopat joita koristi liekkikuvio. Tästä tämä alkoi, Luojalle kiitos. Bussiin astuminen oli kuin kotiin olisi päässyt.